Tarinaprojekti

Beepedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun


Tämä artikkeli on äänestetty yhdeksi
Beepedian parhaista artikkeleista.

Tälle sivulle on tarkoituksena luoda tarinoita, joihin kuka tahansa saa näennäisen vapaasti kirjoittaa. Ideana on yksinkertaisesti selvittää, mitä kummallista Beepedian käyttäjistö saa aikaan. Tässä kuitenkin muutama pieni säännöntapainen:

  • Yksi kirjoittaja saa yhdellä kertaa lisätä enintään yhden virkkeen per tarina (eli on odotettava kiltisti jonkun tekevän välissä jotain).
  • Lauseet eivät saa sisältää kirjainsekasotkua paitsi jos on kyse esim. erikoisista repliikeistä tai hämäristä nimistä.
  • Muiden kirjoittamia lauseita ei saa muunnella. Kirjoitusvirheitä saa kuitenkin korjata vapaasti riippumatta siitä onko kysessä oma vai toisen kirjoittama virke.
  • Omia virkkeitään saa sopivissa määrin muunnella niin, ettei virkkeen alkuperäinen merkitys kuitenkaan muutu. Merkitystä voi muuttaa vain siinä tapauksessa, että virke on ristiriidassa tarinan myöhempien tapahtumien kanssa. Tällöinkin kannattaa harkita kahdesti, ellei kolmestikin.
  • Ilman tunnusta tehdyt yritykset saatetaan poistaa kyselemättä. Sama koskee myös kaikkia ylenpalttiseen homotteluun ja munan imemiseen liittyviä ja/tai vastaavan tasoisia muokkauksia.
  • Valmiiden tarinoiden, lauseiden tai sanojen järjestystä saa vaihtaa keskustelun kautta ilmenneiden perusteiden mukaisesti. Tämän säännön tarkoituksena on ikävien päällekkäisistä muokkauksista johtuvien (taikka/ja/taikka ynnä ja) jollain tavalla (epäloogi[s/st]en) (juon[en/ien] tai) "juonen" kulkuun yms. liittyvien seikkojen ehkäiseminen.

Sisällysluettelo

Valmiit tarinat

Suurseikkailu Tuonpuoleisessa -sarja:

Luoma ja oudot päivät -sarja:

Tarina 3½

Kun Universum Majora oli kylvänyt pelon demonien kylmiin sydämiin, hän ilmestyi jokseenkin krapulaisena hurskaalle Hjassanille. Hjassan, joka oli puolestaan reippaassa humalassa, kavahti humalaista majoraa luullen tätä varoitukseksi tulevaisuudesta. Mutta Universum Majora sanoi: "Älä peljästy, äläkä ainakaan ykää päälleni, Hjassan, sillä minä kerron sinulle, minne pitää sinun kansasi johtaman." Morkkiksesta kärsivällä Hjassan-pololla ei ollut aavistustakaan kenen "kassasta" tässä puhuttiin, vaikka oma lompakko varsin kevyeltä tuntuikin. Ja kävi niin, että hän kuuli koko suuren ilmoituksen päin helvettiä. "Mistä tämä ykäävä pelästynyt kassa sitten löytyy, jotta saisin siltä sitä rahaa?" Hjassan kysäisi. "Kuuntele tarkoin, sillä minulla on karsea olo, enkä halua toistaa tätä: sinun on mentävä Läntisten Soodakumpujen maahan." "En käsitä", sanoi Hjassan. "Mene jo!!! Äläkä huuda! Päätäni särkee tuo perkeleen vinkuminen!!!" ärjyi Universum Majora ja katosi savuna ilmaan. Vittuuntuneena siitä, että hänelle jätetään aina kaikki paskaduunit, lähti Hjassan matkalle.

Muutaman kilometrin käveltyään Hjassanille tuli tunne, että hän olisi kännipäissään unohtanut jotakin. "Jalkasilsavoide unohtui", hän tajusi äkkiä, "ja sitä pitää laittaa säännöllisesti." Hjassan hermostui ja alkoi manaten ravata ympyrää. "En ehdi enää hakea sitä", hän ähisi tuskissaan. Hjassan alkoi pomppia tasajalkaa kiukustuneesti, kunnes jotain ennenkuulumatonta tapahtui. Tärinän aiheuttama maanvieremä paljasti altaan aikoja sitten unohtuneen Hikipedian Keskusaivon etäpäätteen. "Voi vattu, toihan on se paikka jonne on kirjoiteltu kaikenlaista paskaa musta!", huusi Hjassan ja aloitti vimmatun vandalisointirupeaman. Äkkiarvaamatta hänen päälleen putosi ryhmyinen kanto. "Taas!" kiljaisi Hjassan. Hän ehti tuskin ryömiä pois kannon alta, kun se halkesi paljastaen sisästään hehkuvan oranssin valonsäteen. Valosta kuului suuri, komentava ääni. "KUULKAATTEN MINUA, SILLÄ MINÄ OLEN ABSOLUUTTINEN TOTUUS", ääni aloitti. "SINÄ OLET LÖYTÄNYT AARTEEN, NUORI VAELTAJA", ääni jatkoi Hjassanille. Hjassan ei ikävä kyllä jaksanut kuunnella äänen horinoita, vaan lähti käppäilemään kohti horisonttia. "ÄLÄ KÄÄNNY VIELÄ, SILLÄ TÄSSÄ JA NYT PÄÄTETÄÄN, TULEEKO SINUSTA MASSOJEN KUNNIOITTAMA JA PELKÄÄMÄ DIKTAATTORI VAI HALVEKSITTY NYSVÄÄJÄNÖRÄ", ääni kuitenkin varoitti. Ja katso, Hjassanin takamuksesta lorahti ilmoille suur jäätynyt liekki. "TUO KÄYKÖÖN VAROITUKSESTA", ääni sanoi itsetyytyväisen oloisena ja jatkoi: "KUUNTELE TARKASTI, SILLÄ MINÄ KERRON SINULLE MITEN SINUSTA TULEE SUURISTA SUURIN." "Ai miten niin tulee", sanoi Hjassan virnuillen mutta hiljempaa kuin olisi tavallisesti sanonut. "USKOTKO, ETTÄ JOS MINULLA OLISI KÄDET, OLISIN JO LÄPPÄISSYT TOISEN NIISTÄ KASVOILLENI?" ääni sanoi, "MUTTA ASIAAN. TARTU HIIREESI JA NÄPPÄIMISTÖÖSI, JA OTA HALTUUN TÄMÄ TURMION VALTAAN AJAUTUNUT WIKI, HIKIPEDIA, NIIN OLET HALLITSEVA SITÄ HAMAAN MAAILMAN LOPPUUN ASTI." "Jaa mää vai?" kysyi Hjassan ja alkoi hyväillä vartaloaan kuin olisi saippuoinut sitä. "NIIN, SINÄ", sanoi ääni hyvin hitaasti ja kärsivällisesti. Hjassan alkoi kävellä kohti näppäimistöä äänen tunkeutuessa hänen mieleensä: "RELEASE THE HIKIPEDIA... COMPLETE THE CIRCLE..." Hjassan vapisi.

Tarina 18

Huom: Ennen kuin säntäät jatkamaan tätä tarinaa, perehdy myös osiin yksi, kaksi, kolme (Tuon kolmososan voi kyllä huoletta jättää välistä...), neljä ja viisi!

En ollut milloinkaan todistanut kalkittua auringonnousua vuoriston pakkasessa, mutta olen melko varma, että se voisi olla samanlainen näky, jonka edessä olin painanut polveni kuumaan taivastiehen; lähes selvärajaiseksi kappaleeksi tiivistyvä kirkkaus vei hetkeksi huomioni siitä erikoisesta seikasta, että sen lähde, maastoauton kuljettaja, oli valtava sammakko. "BRRRUP! Mites menee? Tarviitko kyytiä, Tietä alas tahi Tietä ylös?" sammakko sanoi. Se oli pukeutunut valkokultaiseen livreetakkiin ja 1600-lukulaiseen itsevalaisevaan myllynkivikaulukseen ja hohti niin, että kaikki varjot katosivat satojen metrien säteeltä. "En, vaan tarvitsen toverin, joka on ollut monta miestä, mutta ei koskaan se, jonka syleilyyn oli pyörtyä Matilde Urbach", vastasin vailla vähäisintäkään aavistusta, miksi. "Tule sitten mukaani", sanoi sammakko maasturinsa oven avaten, "sillä minä tiedän minne taivaassa pitää mennä saadakseen mitäkin; olenhan minä, Zasummarg Everestiläinen, sentään eräs tämän paikan vanhimmista ja kokeneimmista asukkaista. Katsos, täällä taivaassa vallitsevat erilaiset säännöt kuin muualla, ja vain harvat osaavat sen monissa kerroksissa navigoida." "Kiitos", töksäytin käheästi varjostaen silmiäni kämmensyrjällä, "mutta emmekö ole matkalla päinvastaisiin suuntiin?" "Kuules, you chose your journey long ago you came upon this highway niin kuin ruotsiksi kauniisti sanotaan", sammakko vastasi, "elikkä kohtalonasi on tulla mukaani, that's it, ei vastaväitteitä. Vaikka se tarkoittaisikin takaisin kääntymistä." Kohautin loppujen lopuksi olkapäitäni ja astuin maasturiin sen kummemmin asiaa ajattelematta, sillä nykyinen olotilani ei kovin paljoa vastannut käsityksiäni paratiisista; hyvä ilmastointi siinä autossa ainakin oli. "JIIHAA!" lausahti sammakko, muttei lähtenyt ajamaan.

Hänen ei nimittäin tarvinnut, sillä juuri kun aloin ihmetellä, maisema muuttui ympärillämme; oli kuin edellinen olisi jotenkin todella oudolla tavalla sulanut/haihtunut samalla kun uusi maisema räjähti vanhan päälle ja kiinteytyi väreistä muodoiksi. Uusi ympäristö näytti lähinnä sirkukselta. Maasturi oli nähkääs nyt parkeerattuna ison, melko värikkään näköisen teltan sisään, mutta vähemmän sirkusmaisen teltasta teki suoraan edessämme seisova patsas. Mitä ilmeisimmin se esitti vampyyrivogonien armeijaa, joka oli valloittamassa sumerien valtakuntaa. Patsaan takaa käveli esiin arkkienkeli Mikael. "Ja terrrrvetuloa Taivaan pariin!" enkeli alkoi papattaa. "Tänään meillä on täällä vieraana jos jonkinlaista kuollutta kuuluisuutta!" hän jatkoi kovaan ääneen. "Jaah?" kysyin kuolemanjälkeisen elämänhaluni jo menettäneenä. "Saanen esitellä: Michael Jackson, John Dillinger ja Kurt Cobain!" huudahti Mikael riemastuneesti yleisön taputusten kera. Kaikki kolme astelivat patsaan takaa esiin ja heiluttelivat käsiään yleisölle, kunnes Dillinger unohti katsoa eteensä ja mätkähti suoraan päin maasturimme kylkeä. "Voi herranjethtath", voihkaisi Michael Jackson. "Kolmas kerta tällä viikolla kun tuo saamarin sammakko on parkeerannut keskelle showtamme!" täydensi Kurt Cobain. Dillinger vaikeroi maassa katkeraan sävyyn. Arkkienkeli Mikael marssi nyt hyvin närkästyneen näköisenä meitä kohti, ja yleisö vihelteli ja heitteli maasturiamme roskilla. "Herra Everestiläinen! Minä yritän pitää täällä toimivaa show'ta yllä, mutta te sabotoitte yritykseni tuomalla tänne sopimattomia katselijoita! Eikö se vielä ole kyllin pahaa, että karkaatte toistuvasti osastoltanne lainkuuliaisten kansalaisten joukkoon?" Tässä vaiheessa minä olin jo alkanut nousta pois maasturista. "Helvettih", ähkäisin. "Tyttö oikeaan käteen, kylmä kalja vasempaan ja hyvä asunto, sellaiset kun olisi!" minä sanoin turhautuneena ääneen. Kasvoilleni levisi mielipuolinen virne ja huusin täysiä: "MUNA PILLUUN UHHH AHHHHHHH, MITÄS NARSSSHSHSHISTEILLE, MJÖTÄÄÄÄHH??!!! Vesipitoinen kolloidinen piidioksidi, magnesiumstearaatti, liivate!"

"Hei!" Michael Jackson huudahti, "Sinähän olit aiemmin tänään Tuonpuoleisen Linjojen kyydissä. Mottasit minua naamaan! Muistatko?" Hämmennyin täysin, sillä olin jo itse kokonaan unohtanut koko sattumuksen ja sopersin: "Mutta sinähän oli Helvetissähäh...ööh..." Silloin tyhjästä ilmestyi erittäin arvovaltaisen näköinen enkeli, joka kiersi katseellaan ympäristöään kuin etsien jotakin – silmissään enkelillä oli halveksunta kaikkia ympärillä olevia kohtaan – kunnes vihdoin pysähtyi minun kohdalleni. "Te, hyvä herra siinä", hän sanoi, "olette tympeä jätkä. Siis oikein erityisen tympeä. Siksipä velvoitankin teidät kuuntelemaan minua nyt oikein erityisen tarkasti ja mukisematta." Enkeli sanoi nimekseen Metatron ja kertoi hämärin sanankääntein, että minua tarvittaisiin jonkin hyvin, hyvin tähdellisen syntymiseen. "Hetkinen! Meillä oli juttu kesken tämän herran kanssa tässä", Michael Jackson pisti väliin, "ja minun mielestäni kyseessä oli niin mielenkiintoinen ja tärkeä juttu, että se keskustelu pitää käydä loppuun tässä ja nyt ennen kuin mennään mihinkään synnytykseen." "Tosiaan", sanoin, "eikö herra Jackson kuuluisi Helvettiin?" Enkeli tuhahti ja kertoi sitten: "Ei se kuulu Helvettiin. Kiirastulessa päätettiin, että sen on taivaspaikkansa ansaitakseen tehtävä kahdeksan vuoden ajan aamuvuoroa Tuonpuoleisen Linjojen rahastajana, kun oli niin tekopyhä nilkki. Siitä pedofiliahommastakaan ei oikein saatu tolkkua... Ei oikein silloin jaksettu tahkota sitä juttua, kun kaikilla oli niin kova kiire kapakkaan juhlimaan Meteorin hikipedistinuran kaksivuotispäivää. Käy mottaamassa sitä, niin lähdetään." "Emminä sitä motata halua", sanoin. Metatron huokaisi, ja sanoi sitten: "No mennään nyt sitten vaan", ja silloin oli kuin suuri tuuli olisi tempaissut minut mukaansa, ja koko alempi Taivaan taso kutistui pois altani, kun nousimme ylös korkeampiin sfääreihin. Lopulta leijuimme usean kilometrin korkuisessa tilassa, allamme ja yllämme kirkkaissa väreissä välkkyvät pilvet. "HYVÄ", kuului massiivinen ääni pilvistä, "OLET VIHDOINKIN TÄÄLLÄ. SINUA ON ODOTETTU." "Kuka siellä mölisee, vittusaatana?! Korvathan tässä repee!" huusin. "ETKÖ SINÄ TUNNISTA JUMALAASI?" kaikui ääni. "ME OLEMME ELOHIM!" kaikui toinen ääni, "ME LOIMME JOKIN LYHYELTÄ TUNTUVA AIKA SITTEN EEVAN JA ADAMIN YLEMPIEN JUMALALLISTEN OLENTOJEN TAIVAALLISEN BYROKRATIARATTAISTON SUOSTUMUKSELLA. JA MEITÄ ON MONTA." "Mitä te haluatte minusta?" minä vikisin (oikeastaan minä huusin kovaan ääneen, mutta niiden valtavien äänien rinnalla se kuulosti vikinältä). "IHMISYYDESSÄ ON VIRHE!" huusi kolmas ääni, yhtä majesteetillinen kuin edellisetkin, "JA ME OLLAAN HIRVEEN HITAITA HOITAMAAN VELVOLLISUUKSIAMME LOPPUUN, MUTTA NYT VIHDOIN SITTEN OLLAAN OTETTU ITTEÄMME NISKASTA KIINNI. SINUN AVULLASI ON MÄÄRÄ KORJATA VIRHE, JOKA TAPAHTUI IHMISTÄ TEHDESSÄ." "Mitä asiaa minulla muka on elämän suurien ongelmien korjaamisessa?" minä huusin vastaan. "SINUN PITÄÄ... ODOTA, MINÄ TULEN NÄYTTÄMÄÄN, KUN TÄTÄ ON VÄHÄN VAIKEA SELITTÄÄ", kolmas ääni mylvi.

Pilvestä laskeutui violettina hohtava, ihmisenmuotoinen olento. "KATSOPAS KUN MEILLÄ ON TÄMMÖINEN TÄSSÄ NÄIN, TÄMMÖINEN", olento sanoi ja nosti jalanpohjansa nähtävilleni. Näin siinä oudon kolon, jonka sisässä oli sinne tänne huojuvia väkäsiä. "Öhhööö... Mitä nuo ovat oikein olevinaan?" kysyin. "SYMBIONTTEJA", jumalolento selitti. "NE POISTAVAT IHMISISTÄ SELLAISET LATTEAT JA RAIVOSTUTTAVAT OMINAISUUDET KUIN UMPIMIELISYYDEN, LAISKUUDEN, HAPAROINNIN, TYHMYYDEN, LAUMASIELUISUUDEN JA KYVYTTÖMYYDEN ASETTAUTUA TOISEN ASEMAAN, NOIN ESIMERKIKSI", jumala jatkoi käsiään haroen, "JA SAAVAT VASTINEEKSI ASUA JALKAPOHJASSA JA SYÖDÄ HILSETTÄ. JA NE PITÄVÄT JALKAPOHJASTA AVAUTUVASTA NÄKÖALASTAKIN." "Aha", sanoin, "ja minunko siis pitäisi saada, ööh, nuo tuollaiset ihmisten jalkoihin tai jotain?" "MITÄ?" kysyi jumala hajamielisen oloisesti ja jatkoi sitten nopeasti: "EIJEI, TÄMÄN MÄ NÄYTIN SULLE IHAN MUUTEN VAAN. TÄMÄ KOLMAS KÄSI" – jumala heilutteli oikeasta kainalostaan kasvavaa, epäkäytännöllisen näköistä, luisevaa ja surkastunutta kädentapaista, – "TÄMÄ SE PITÄISI IHMISILLÄKIN OLLA. SE ON IHAN MAHTAVA, NIMITTÄIN." "Ja mitä tuolla oikein tehdään?" kysyin vaivaantuneesti. "SE ON IHAN MAHTAVA!" sanoi jumalolento jo kärsimättömämmällä äänensävyllä. "AIKA KADE OLET, VAI MITÄ?" se jymisi äänellä, joka sai tukkani hulmuamaan. "Joo, varmasti", sanoin, "mitä minun noin niin kuin pitäisi tehdä?" "TUHOTA IHMISROTU JA PERUSTAA UUSI, JOSSA ON TÄMÄ KÄSITTÄMÄTTÖMÄN LOISTAVA FEATURE! TIETYSTI!" kuului vastaus. Minä kysyin: "No, mites ihmeessä minä koko ihmiskunnan tuhoan? Annatteko te minulle jonkinlaisen tuomiopäivän aparaatin vai mitä häh?" Silloin jalkojeni juureen ilmestyi tyhjästä jeesusteippirulla. "TÄMÄ TÄSSÄ", jumala selitti, "ON KUOLEMAN JA TUHON JEESUSTEIPPIRULLA!" "En voi sanoa, että olisin tässä vaiheessa hirmuisen vaikuttunut", mumisin kiusaantuneesti. "MIKSI SINUN TÄYTYY OLLA KOKO AJAN NOIN NEGATIIVINEN?" jumala kysyi. Minä selitin: "Kaikki se, mitä aina elossa ollessa uskonnontunnilla kuuli, sai katsos tämän koko jumaluusbisneksen näyttämään paljon... ylevämmältä." "KUULE POIKA, EI SE OLE MITÄÄN HERKKUA OLLA JUMALA", jumala päivitteli, "EI OLE PALJON AIKAA TEHDÄ MITÄÄN YLEVÄÄ, KUN SAA MILJARDIKAUPALLA YHTEYDENOTTOJA TEIKÄLÄISTEN KESKUUDESTA, JA NE KAIKKI RUIKUTUKSET JA PUMMAUKSET PITÄISI VIELÄ KUUNNELLA!" Pyöräytin silmiäni ja huokaisin. Pienessä mielessäni alkoi pyöriä vain yksi kysymys: miksi minä? Sitten, täysin yllättäen, jokin hyvin nopea ja monivärinen pyyhälsi minua kohti pienen pyörremyrskyn lailla ja kaappasi minut mukaansa, lennättäen minut yliäänivauhdilla pakoon jumalneuvoston edestä.

Löysin itseni jälleen jostakin muualta. Tämä paikka oli varjoisa metsikkö, jossa kasvavaa ruohoa vihreämpää en takuulla ollut nähnyt vielä missään. Jossakin kauempana puiden siimeksessä jökötti yksinäinen mökki salaperäisen kiehtovana kuin missäkin muumikirjassa. Koska paikalla ei näkynyt muitakaan sivistyksen merkkejä, kohautin olkiani ja päätin mennä katsomaan sitä mökkiä lähempää. Oletin olevani mökin mahdolliselle asukkaalle kiitoksen velkaa siitä, että tämä oli pelastanut minut jumalien jaarittelulta, mutta ainakaan toistaiseksi mökin sisältä tai lähettyviltä ei ollut ilmennyt pienintäkään elämisen merkkiä; kierreltyäni mökin edustalla aikani päätin viimein astua sisään. Ovi narahti jännästi, ja huomasin mökin sisäpuolen olevan sellainen hienosti kodikas, jollainen mökistä tulee, kun siinä on asunut useita vuosikymmeniä siitä kaiken aikaa huolta pitäen; mietteeni kuitenkin keskeytti ääni, joka kuului varjoissa seisovasta nahkanojatuolista: "Tervetuloa matalaan majaani." Jäykistyin ja riisuin tweedhattuni ihmetellen samalla, mistä sellainen oli päähäni ilmaantunut. "Tee olosi mukavaksi", ääni varjoista tarjosi osoittaen nojatuoliaan vastapäätä olevaa toista samanmoista; tuolien välisellä pienellä pöydällä oli vadillinen keksejä ja kahvikannu kahden kupin kera, joita en ollut aikaisemmin huomannutkaan. Huomasin pian, että kahvikannussa oli jotakin outoa. Se oli aika erikoisen muotoinen, ja sen kyljessä oli jonkinlainen tunnistamaton kuva tai kuvio. Tarkemmin katsottuani huomasin, että kannun kyljessä oli taidokkaasti kirjailtu Boris Jeltsinin kuva. Asetuin kuitenkin tuoliin, vaikka vain siksi, että tästä tarkkailuasemasta näkisin ehkä paremmin nojatuolissa istuvan mysteerisen henkilön. Istuuduttuani tuo henkilö ujutti kasvonsa hitaasti minua kohti, jolloin kömmänän pienestä ikkunasta kajastava pölyinen auringonkajo valaisi hänen jykevien silmälasiensa ääriviivat; samassa tulivat esiin myös hänen jykevien kasvojensa piirteet sekä hänen jykevät, sysimustan puvuntakin verhoamat hartiansa – ja enää minulla ei ollut pienintäkään epäselvyyttä siitä, kenen kanssa olin tekemisissä, sillä Urho Kaleva Kekkosta tuskin voi kukaan vähääkään Suomessa asunut olla tunnistamatta. Ajatukseni menivät hetkiseksi hieman solmuun, mutta sitten sain sanoja suustani: "Teitäkö minun on kiittäminen siitä, että pelastuin jumalten jaaritteluilta ja taas yhdeltä turhalta ja puuduttavalta tehtävältä?" "Tämän kaltainen stereotyyppinen risku, ri-ö-ri-ö-ri, risukon läpi näyttää tosiasioidess, näy-näyttää, näyttää tosiasioiden olevan vailla tunkeutu-tua", vastasi Kekkonen. Otin kupin kahvia ja join, miettien samalla edellisen lausunnon sisältöä. Se alkoi avautua minulle muodossa, joka mielessäni muodosti kolme osaa. Ensimmäiseksi ajattelin, mitä Kekkosen sanat tarkoittivat kirjaimellisesti. Toiseksi ajattelin Karita Mattilan anatomiaa.

Tarina 19

Huom: Ennen kuin säntäät jatkamaan tätä tarinaa, perehdy myös ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan!

"Tästä pitäs vielä puoli tuntia olla matkaa", sanoi Fantapoika veneen kulkiessa tahmaisesti eteenpäin, "olin kattonu karttaa väärin. Tää sormus on muuten aika saatanan nätti." "Tunti ei ole matkan yksikkö", mutisi B14, "miten muka voi sanoa, että matkaa on puoli tuntia?" "Ole hiljaa", komensi Fantapoika. "Ole hiljaa", B14 matki mäkättävällä äänellä ja taittoi kätensä tiukasti puuskaan. "Tuota... minua vaivaa hieman, että mikäköhän se sormus oikeasti on?" kysyi Luoma, ja jatkoi sitten: "Se vaikuttaa ohittamattomalta tekijältä tässä... jutussa, tai jotain." B14 ja Meteori alkoivat säpättää yhteen ääneen, kumpikin voimakkaassa hurmoksessa. Luoma kuuli kummankin pelottavasta, taukoamattomasta pulputuksesta vain osasia, jotka sekottuivat yhdeksi, käsittämättömäksi ja silti hyvin merkitsevän tuntuiseksi ilmoitukseksi: "Totisesti, minä osoitan teille Valitun, jonka otsassa loistaa tähti... suomen suurin TV, suomen suurin TV ja jumalatkin kalpenee... ...dafeeddefaad... tulikettu! koskaan tylsässä elämässäni en ole aikaisemmin pruukannut tällaista kertoman, ja tämä taitaa tulla suoraan yläkerrasta, missä joku henkivalloista meitä saappaillaan heittelee, joka tapauksessa: lonkero... radiopuhelin on ratkaisevassa... apu tulee yllättävältä taholta... partavaahdolla runkkaaminen osoittautuu yllättävän miellyttäväksi... petturi... SOTAMUSEO KÄYTÄ LIMPPUASI käärmeenpää ...you fool, how dare you not fear me... pläpläplä... kärpäplää... ? Ja näin on oleva... !" Muut tuijottivat performanssia silmät ymmyrkäisinä ja kangistuneina, kunnes Mudkip-peelo sai muotoiltua: "No mitäs myyrien jalon rodun nimissä tuo mölötys oli olevinaan?" "Mistä kummasta puhut, houraileva, kalpea kääpiö?" kysyi B14. "No tuo mölötys, jota te kaksi hermannia äsken suu vaahdoten syöksitte tulemaan!" Mudkip-peelo vastasi värisevällä äänellä. "Sulla on outoja kavereita, oikeasti", sanoi Meteori Luomalle. "Kyllä minä sen tiedän! Luuletko, että kukaan täysjärkinen lähtisi tämmöisellä pärställä ja mielenlaadulla varustetun tyypin matkaan? Mutta takaisin asiaan: MITÄ HITTOA TE KAKSI OIKEIN PELLEILETTE?! Pelottaa, oikeasti", Luoma häpätti hengähtämättä.

Yhtäkkiä viereisestä pusikosta kuului epämääräistä örinää. "Mitä tuo oli? Tässä on nyt hämmennyksen aihetta sen verran että... pläprkele!" sopotti Meteori. Seurasi kuolemanhiljaisuus kaikkien tuijottaessa pensaikkoa jännityksestä väristen. "Häntä nyt viimeiseksi tähän makaaberiin sirkukseen vielä kaipasin", sanoi Luoma painaen tärisevän käden kasvoilleen pensaikosta kuuluessa vittumaisen, kännisen äänen toistelemia kuvalautameemejä ja huonosti muotoiltua elämäntuskaa. Meteorilta meni epäuskoinen hetki, ennen kuin hän suostui tunnistamaan äänen lähteen; sitten hän rupesi karjumaan selkäpiitä karmivasti ja repäisi paitansa auki niin, että napit sinkoilivat ympäriinsä. "Kuka vitun Animehahmo siellä on?" kysyi Idan noustessaan horjuen puskasta kädessään pullo pimeää viinaa, "ja pääsenks määkin Laivalle, vai uppooks se sitte heti, mjötääähh?!!!" Meteori jurnusi kuin potkaistu kissa muiden yrittäessä pidätellä häntä syöksymästä puolustuskyvyttömän ja tuhruisen alaikäisen peelon kimppuun. Hänen rauhoituttuaan Mudkip-peelo kysyi: "No, karautetaanko rantaan ja poimitaan toi veikko messiin?" "Ei helvetissä!" karjaisivat muut yhteen ääneen. "Kyl teiän vaan pitää", Idan sopersi vittumaisen itsetyytyväisellä äänellä, "muuten ette koskaan saa sitä teidän Tehtävää vai mikä Vittu onkaan loppuun. Ähähähähähähä!!" "Nyt hyvät toverit", julisti B14, "pyytäisin jotakuta tarttumaan minuun tiukalla otteella ja olemaan päästämättä irti, sillä koen erittäin vastustamatonta halua vääntää tuolta idiootilta niskat nurin juuri nyt." "Minulla on ankea aavistus, että Idanin väite on totuuspohjainen ja meidän täytyy kuin täytyykin sietää tuota paskiaista jonkin aikaa", sanoi Luoma samaan aikaan äreän ja nujerretun (sekä tietysti hermostuneen) oloisena. B14 päästi syvän huokauksen ja sanoi: "Hyvä on sitten, mutta kai me silti saamme naulata sen munaskuista puuhun sen jälkeen kun tämä tehtävä on suoritettu?" Kuului yleistä hyväksyvää mutinaa (joskin veneen penkin alle kaltatun Meteorin tapauksessa pelkkää vaimeaa pihahtelua ja ärinää), ja niin Fantapoika käänsi veneen Idanin pusikkoa kohti. "Laivalle, Laivalle, krähäähähä!" rallatti Idan. Yleisen ikävään tilanteeseen alistuneen kyräilevän hiljaisuuden vallitessa Idan ujuttautui kömpelösti ja muita mitä tahdittomimmin tyrkkien purtiloon. "No niin, kasvain", aloitti B14, "tehkäämme muutama asia heti alkuun selviksi. En tahdo kuunnella yhtään-" Ohjeistus kuitenkin katkesi voimakkaaseen räsähdykseen, joka lähes lukitsi koko seurueen korvat.

"Mikä vittu se oli?" kysyi Fantapoika, samalla kun B14 siirtyi murjotusvaiheeseen, koska kukaan ei enää kiinnittänyt huomiota hänen äkkinäisesti katkenneeseen puheen tynkäänsä. Luoma totesi valaistuneesti: "Asianlaitjan ollessa tämä on syytä kääntää kylkeä ja luopua toivosta." Pusikosta työntyi esiin neulasten peitossa oleva, likainen ihmisolento. "Tämä on nöyryyttävää", hän sanoi, "tämä on viimeinen tapa, jolla minun pitäisi tulla mukaan kuvioihin." Miehen (sillä mies hän oli) rapisteltua vaatteistaan pois enimmät neulaset Luoma tajusi äkkiä, kuka hän oli, ja sanoi älynväläyksensä ääneenkin: "Ei perkele, sehän on Napoleon!" "Pitihän se arvata. Ainoastaan hän voi kuvitella olevansa kyllin tärkeä katkaistakseen selostukseni", B14 mutisi. "Napoleon? Napoleon kuka?" Mudkip-sanoi, mutta hänen katseensa ei ollut varsinaisesti kohdistunut mihinkään. "Yks saatanan ego-isti tiukkapipoperse vittu Hikipediasta vaan", Idan selitti. "En tiedä, miten sait yhdysviivan kuulumaan puhutussa lauseessa", sanoi Napoleon huomattavan happaman oloisena, "mutta joka tapauksessa se ei kuulu kyseiseen kohtaan. Eikä kyseessä edes ollut lause, koska siinä ei ollut pred... kuunteletko sinä edes minua?" Idan ei kuitenkaan kuunnellut, kuten ei oikeastaan kukaan muukaan. Napoleon katsahti joukkiota, huomasi asian olevan näin, ja tuutui mutisemaan tyytymättömänä puhdistaessaan itseään kaikesta, mitä epämääräisessä aluskasvillisuudessa könyäminen oli häneen tartuttanut. "Jahas. Teidän itsenne kannalta taitaisi olla parasta ottaa minut veneeseenne, sillä jos vielä hetkenkin joudun ryysimään täällä rämeikössä, en vastaa seurauksista", Napoleon julisti, ja ennen kuin kukaan ehti lausahtaa sanaakaan, hän oli jo kömpinyt veneeseen yllättävänkin ketterästi. Seurue päätti jatkaa matkaa, vaikka vene uikin nyt vaarallisen syvällä kasvaneen massan vuoksi. "No niin", Luoma sanoi Napoleonin ilmaantumisesta seuranneen haipakan (ja sitä edeltäneen Idanin ilmaantumista seuranneen haipakan viimeisten rippeiden) laannuttua, "minun käsityskykyni (jonka veikkaisin ihan noin sivumennen sanoen ja ihan rehentelemättä, tosiseikat vain myöntäen, olevan aika monen muun ihmisen käsityskykyä laajempi) rajat alkavat hiljakseen tulla vastaan. Kuinka ihmeessä sinäkin, Napoleon, päädyit kanssamme samoille huudeille? Idanin vielä jokseenkin ymmärtää, sillä hän nyt yleensäkin hortoaa missä sattuu, mutta sinun olen aina olettanut olevan säntillinen ihminen, jolta voi olettaa tällaisessa rupulassa oleilulle varsin pätevää syytä. Alahan siis selittää." Napoleon suki asunsa rinnuksesta viimeiset neulaset ja veti tärkeilevä ilme naamallaan povitaskustaan pienen kortin sanoen: "Sain tämmöisen anekdootin, jossa minua kehotettiin... no, ehkä sinun on parasta lukea se itse, jotta voisit ymmärtää asian täyden painon." Luoma otti kortin Napoleonin ojennetusta kädestä ja luki: "Perssilimättömien maassa perssilimänen on ainoa elossa. Ota jokilaivakapteenin virheistä vaari; riko myyrältä Yeatsin kasvot ja anna sille ääni." "Tämäpä perin jännää tekstiä", totesi Luoma, "tulee mieleen A.W. Yrjänä, tai ehkä tässä on vähän kevyitä vaikutteita myös Terveiden Käsien ja Bob Dylanin sanoituksista..." mutta ennen kuin hän ehti jatkaa, B14 riisti kortin häneltä ja törkkäsi sen takaisin Napoleonin käsiin, ilmaisten siten epäverbaalisesti lempeän pyyntönsä, että Luoma tunkisi turpansa tukkoon. "Perssilimäisistä puhuva virke ainakin oli sellaisenaan CMX:n Kysy-palstalla, joskus", Luoma sanoi loukkaantuneena, "ei sillä, että se ketään kiinnostaisi." Sitten häneen iski hillitön kylmäys, sillä hän muisti A. W. Yrjänän kuolleen (kävi nimittäin useinkin niin, että voimakkaat tunteet saavuttivat Luoman hieman jälkijunassa), joten CMX:n Kysy-palstakaan ei todennäköisesti enää päivittyisi, ja tämä sai hänet viimeistäänkin raivostumaan niille; tunnemyrskyn vallassa Luoma käpertyi maan tasalle Meteorin seuraksi, ja sen vuoksi häneltä taisi jäädä Napoleonilta tivaamansa selityskin kuulematta.

"I'm looking for the face I had / Before the world was made, kirjoitti Yeats", sanoi Napoleon, "muuta tässä en ymmärrä. Se on siis pelkkää siansaksaa." Hän sipaisi olemattoman hiussuortuvan otsaltaan ja jatkoi: "Tällainen käsittämätön intertekstuaalisen huuhaan sekamelska saattoi kokemuspiirissäni yhdistyä vain Luoman henkilöön. Samalla muistin, etten ollut nähnyt – tai no nähnyt ja nähnyt, siinä kirotussa Messengerissä hän vain ei ole ollut – Luomaa pitkiin aikoihin. Olin tästä rehellisesti sanottuna tietyssä määrin huojentunut, mutta en voinut mitään myöskään sille, että aloin hiljakseen huolestua yhä enemmän ja enemmän. Koskaan Hän ei ole ollut Messengeristä poissa kahta päivää pidempään, ja nyt hän oli ollut jo lähes kolme päivää. Mielikuvitukseni laukkasi villisti, kuten sillä on tapana, sillä olen ruokkinut sitä varsin monipuolisella ravinnolla ja se voi lähes mitä tahansa tavallista mielikuvitusta paksummin, ettenkö sanoisi. (Nyt varmaan ärähdätte, että mikään paksusti voiva ei voi juosta kovin ketterästi, mutta tämä nyt vain oli tällainen kielikuva, ja kielikuvat yleensä leviävät ajan mittaan käsiin.) Päättelin, että ehkä pulaan joutunut Luoma oli lähettänyt minulle avunpyynnön tuon hörönlörön taakse kätkettynä, ja niinpä ryhdyin selvittämään kirjeeseen kätkettyä salaviestiä. Setvin asiaa kolme yötä ja neljä päivää mitä monimutkaisimpien päättelykaavojen avulla. Vitut siitä mitään salaviestiä löytynyt. Mutta tuon urakan ja valvomisen jäljiltä olin jo niin vakuuttunut siitä, että Luoma on pulassa, että päätin lähteä selvittämään asiaa tänne Kuopioon." Luoma rapsutti päätään ja sanoi: "En minä kyllä ainakaan muista lähettäneeni mitään tuollaista viestiä, ellei sitten viime viikon häröilykierroksen yhteydessä lähtenyt jotain väärään osoitteeseen; vaikka en muuten muistakaan kirjoittaneeni tuollaista tekstiä, on se saattanut jostain lähteestä kopioitua, kun olen muodostanut häröilyjäni..." "Tai ehkä tämä tosiaan on salaviesti", sanoi Mudkip-peelo leikillään, käsiään heilutellen, "ei vain sellainen, jota kukaan normaali, vaikka kuinka luulisi tuntevansa kaikki mahdolliset viittaukset, voi ymmärtää oikein. Ehkä sen on tehnyt joku jannu, jolla on ihan ultramagee psykologinen silmä. Suunnitellut sen sellaiseksi, että kaikista tuntevista olennoista siitä voi saada jotakin tolkkua vain Luoma. Kattokaa nyt, millasta bullshittiä se on; se on kuin suunniteltu Luoman yksityiselle päänsisäiselle oravanpyörälle. Babylonian lammas on Luoma, bää bää bää! Oman Babyloniansa. Kyllä tosin yhteisenkin papylonian, kun opiskelee ja poistuu asunnostaan tavatakseen muita ihmisiä, toisin kuin mä, mä ja mun kuvalautakaverit. Jäbä ei relaa yhtään. Ja karmeen täynnä itteäänkin vielä." "Päästäisiinkö tästä Luoman mielenmaailmasta johonkin?" huomauttaa B14 ja jatkaa: "Tottahan se on, että yleensä tuollaiset viestit eivät lähettele itseään. Joku tässä on takana, se on myönnettävä, vaikka en mikään salaliittoteoreetikko olekaan." "Asia käynee joka tapauksessa jossakin vaiheessa selväksi, kun ritkomme ratkimuksia tämän koko sotkun ympäriltä", Mudkip-peelo sanoi onnistuen olemaan ujuttamatta koko virkkeeseen lainkaan omaa persoonaansa. "Minnes sit mennään, hompit?" kysäisi Fantapoika. "To the Batcave!" B14 huikkasi vastaukseksi. Fantapoika kohotti nyrkkinsä ilmaan, ja B14 ulvahti. "Holy boredom, Batman", mutisi Napoleon. Vene jatkoi matavaa, syvää unintiaan ruovikkoisen veden halki.

Tässä vaiheessa Jahve, joka oli kuljeskelemassa läheisessä ryteikössä, näki veneen kuljettamien valittujen pysähtyneisyyden ja päätti tehdä asialle jotain. Hän lähetti suuren tuulen, joka kuljetti mukanaan paperinpalaa; tämä paperinpala sattui olemaan kartta. Se lensi päättäväistä rataa ja asettui nopeasti Mudkip-peelon naamalle, luki: "Kuulkaa! Menkää lähimpien kännilatotanssiaisten känniladon katolle ja vauhdilla sittenkin, niin Minä ilmestyn teille."

Tarina 20

Se oli synkkä lauantai-ilta, jona Abyssos roikkui koneella muiden riehuessa kaupungilla. "Alkoipa melkoisella svetsisismillä tämäkin tarina", tuumasi kielipoliisi Örmä Mömmönkäinen ennen kuin häntä mäjäytettiin opiskelija poikien toimesta kalja-pullolla päähän ja heitettiin jokeen. "Gû kîbum kelkum-ishi, burzum-ishi", ajatteli Abyssos mustalla kielellä. Kesken myhäilynsä siitä, että hän osasi pimeitä kieliä jotka ihan joka iikalta eivät luonnistuneet, hän sattui vilkaisemaan ikkunasta ulos (joku ryökäle oli nimittäin käynyt rullaamassa hänen sysimustat verhonsa ylös) ja huomasi keskellä ikkunastaan aina auennutta mustaa maisemaa omituisen vaalean olennon. "Mitä helvettiä!? Tällaista ei suvaita!" ajatteli Abyssos ja marssi ovesta ulos. Korkeiden, hiilipölyn mustaamien doorilaisten pylväiden reunustamalla kuistilla hän tähysi vaaleaa hahmoa, mutta ei onnistunut saamaan sitä enää silmiinsä. Tähyilyn jälkeen hän oli palaamassa takaisin sisälle, mutta huomasi taas jotakin erikoista. Joku vandaali oli nimittäin käynyt levittämässä pihalle hiekkaa! Abyssos tajusi tämän olevan merkki, ja hän harppoi notkeasti sisään edeten seinäpaneeleihin kätketyn kassakaapin luo. Abyssos kieritti pikaisesti kassakaapin numerosarjan, avasi kaapin, ja koki suuren järkytyksen. Muistikirja, johon hän oli kirjoittanut kaikki iltakausia suunnittelemansa vallankumoukselliset pelikoodit, oli kähvelletty ja tilalle jätetty pelkkä ikivanha ilmastointiteipattu Mikki Hiiri -taskupeli. Abyssos otti järkyttyneenä Mikki Hiiri -pelin, pelasi flegmaattisesti ensimmäistä tasoa, hävisi ja lyyhistyi polvilleen. Hän oli siinä polvillaan koko seuraavan yön, sitä seuraavan päivän, sitä seuraavan yön ja sitä seuraavan päivän, kunnes tuon viimeksi mainitun päivän ehdittyä iltaan asti hän käsitti, että jotain olisi nyt ehdottomasti tehtävä. Abyssos nousi seisomaan, ja asteli vaatekaapilleen, joka oli täynnä erilaisia asusteita. Yksi hänen nahkatakeistaan oli kuitenkin kadoksissa. Tästä Abyssos vasta suuttuikin, ja etsi normaalin vaatetuksensa tilalle pelottavan larppiasun.

Abyssos marssi peilin eteen ja harjoitteli siellä arvoituksellisten piinaajiensa, jotka varmasti olivat myös kytköksissä mystisiin valoa hohtaviin tahoihin, kohtaamista: "Etkö tunne Kuolemaa kun sen näet? Ähh, ei... Etkö tunne KUOLEMAA kun sen näet? Ylidramaattista. Hmm. Etkö tunne Kuolemaa kun sen näet?! Nyt löytyi hyvä äänensävy!" Hän rutisti Mikki Hiiri -taskupelin vasempaan käteensä ja nosti esiin mahtavan bofferinsa, ja lähti etsimään sitä saastaista koodivarasta. Abyssoksen raivo oli hirmuinen; auta armias sitä nemesistä, joka sen kohtaisi! Ulko-oven käytyä oli hetken aikaa hiljaista, kunnes Abyssos palasi takaisin kiroten samalla huonomuistisuuttaan ja tempaisi matkalevysoittimensa kainaloon soittamaan über-eppistä elokuvamusiikkia, jota hän oli itse säveltänyt siinä koodaamisen lomassa. Fiilikseen päästyään hän käveli tuon musiikin tahdissa samalle paikalle, missä se jokin vaalea hahmo näkyi. "Thou hast contravened my darkness with thy light, and now thou must feel my wrath", Abyssos lausui. Hahmo katosi jälleen. Abyssos alkoi tuumailla, mihin suuntaan hänen pitäisi lähteä; sitten hän tajusi, että eihän hänellä ollut harmainta aavistustakaan!

Kun Abyssos oli miettimässä seuraavaa toimenpidettään, lähimetsästä tallusteli baskeripäinen mies, joka hoki: "Äpäti häpäti". Lähemmin miestä tarkasteltuaan Abyssos tajusi tämän olevan jonkinlainen elävä kuollut. "Mitä jätkä? Lähdetkö völjyyn?" Abyssos kysyi. "Häpäti?" kysyi mies. "Elä pelkää kaveri", Abyssos löpötti, "haluisitko sä liittyä mun armeijaan? Ei mitään hätää, se on ihan helppo ja hyvä homma. Liittyisit mustaan jengiin, palvelisit mun zombina ja saisit hyvän palkan? Kyllä kannattaa tarttua tilaisuuteen kiinni! Tule, mennään mun asuntoon..." "Aaa, häpäti!" mies nyökkäsi ja seurasi Abyssosta tämän asevarastolle. Asevaraston seinille oli ripustettu mitä hienoimpia boffereita, aina miekoista piikkinuijiin asti; ja nurkassa oli kokoelma erilaisia kypäriä, joista keskeisen paikan oli saanut Noitakuninkaan kypärä. "Katsopas näitä", Abyssos sanoi ylpeänä ja jatkoi sitten: "mutta sulle me kyllä haetaan ihan oikea ase, eikö vain? Mennäänpäs tuosta pikku ovesta sisään... Näätkö tuon? Se on sun oma kirvees! Käytä sitä kostaessasi väärintekijöille? Jooko, kaveri? Sä olet hyvä tyyppi ja tää on ikään kun tällanen kunniatehtävä sulle..." "Äpätihäpä, jopo...", pikkumies vastasi melko epävarmasti, mutta otti kuitenkin hetken harkittuaan (tai mitä lienee päänsä sisällä läpi käynyt) kirveen käteensä. "Hyvä!" hihkaisi (se oli eeppisimpiä ja synkimpiä hihkaisuja, mitä on maailmankaikkeuden aikana kuultu) Abyssos. Hän käveli edelliseen huoneeseen, ja asetti Noitakuninkaan kypärän päähänsä X-Ray Dogin Gothic Power -kappaleen soidessa taustalla. "Together, my comrade", hän alkoi pauhata, "we will make this world a world of the dead!" "Tai oikeastaan meidän piti etsiä vain se koodivaras. Hitto", Abyssos muisti, ja puhui Häpätisotilaalleen: "Etsi kaupungin eteläosasta. Kaappaa kaikki mahdolliset epäillyt. Ota heidät vangeiksi. Minä etsin pohjoispuolelta." "Äpätipäti!" epäkuollut mies sanoi sotilaallisimpaan sävyynsä ja marssi ulos ovesta kirveensä kanssa.

Abyssos katsoi ikkunasta kunnes zombie oli kadonnut näkyvistä ja sitten istui tietokoneelleen arvioiden itsekseen: "Ehkä ei kuitenkaan ole fiksuinta mennä nyt itse ulos sotimaan. Taidan käydä ensin ainakin Beepediassa." Hän napautti kevyellä sormen hipaisulla päälle maltaita maksaneen mutta erittäin fiinin steampunk-tyylisen tietokoneensa ja päätyi mutkattomasti Beepedian 'Tuoreet muutokset -listalle, joka oli hänellä oletussivuna. Napoleon oli nähtävästi kirjoittanut uuden blogiartikkelin, nimeltään Olen valittu. Artikkelissa hän ilmoitti mahdollisesta tulevasta poissaolostaan Beepediasta jonkin tarkemmin määrittelemättömän menon vuoksi. "Ei tietenkään mitään kiinnostavaa taaskaan", tuumasi Abyssos, sulki koneen ja katsoi vähän aikaa ikkunasta horisonttiin. Yhtäkkiä eräs kaukainen rakennus näytti olevan tulessa, ja Abyssos aavisti pahinta. "Voi saatana..." ajatteli Abyssos ja ryntäsi äkkiä ulos. Totta se oli: juuri äskettäin paikalle rakennettu Nintendon konttori oli syttynyt - tai sytytetty - palamaan. Paikalle juossut Abyssos tuijotti suu auki kun tuttu hahmo juoksi hänen luokseen iloisesti häpättäen, soihtu kädessään. Abyssoksen päässä alkoivat palaset loksahdella yhteen - Nintendo oli se suuri pelivaras. "Tästä tulee suuri ja kaiken päättävä taistelu maailman ja pelieni todellisesta herruudesta", päätti Abyssos. "Tule!" hän huikkasi zombilleen, joka lähti välittömästi hänen kohti kotia hurjaa vihaa täynnä astelevaa hahmoaan kohden.

Abyssos marssi taloonsa sisään synkissä mietteissä. Nintendo, sen aika oli ehdottomasti loppumassa, ja hirveällä tavalla. Abyssos tiesi kuitenkin, ettei yksi zombie vielä riittäisi Nintendon voittamiseen, vaan hänen tarvitsisi rekrytoida suurempi armeija epäkuolleita puolelleen. Onneksi hän sattui tietämään erään erittäin suuren zombiekeskittymän ihan lähimailta: nimittäin Valkeakosken lukion.

Niinpä Abyssos ja hänen zombietoverinsa päättivät heti lähteä lukiolle. Valitettavasti oli jo myöhäinen ilta, eikä lukion sisällä ollut ristin sielua, joten he päättivät jäädä sinne yön yli väijymään. He livahtivat puitteistaan löystyneen ikkunan kautta sisään ja linnoittautuivat tietokoneluokkaan, jonne tiesivät kaikkien aivottomien zombien ennen pitkää harhailevan, ja asettautuivat väijyksiin (kumpikaan näistä kahdesta olennosta ei tietenkään unta tarvinnut). "Häpäti päpä täpä häpätää", selitti epäkuollut innostuneena. "Tiedän", sanoi Abyssos, "odottaminen on joskus vaikeaa. Mutta pian palkinto on ulottuvillamme!" "Häpäti hääh", zombie tyytyi kohtaloonsa.

Seuraavana aamuna ennen kahdeksaa lukion ovet avattiin ja sisään tulivat ensimmäiset työntekijät aloittelemaan uutta päivää. "No niin, menepäs ystäväni levittämään zombievirusta heihin!" Abyssos kuiskasi häpättävälle soturilleen. "Häphäpäti häpätihää häpähäp", sanoi elävä kuollut silmiään pyöritellen, ja Abyssos vastasi: "Olet oikeassa, suurin osa ei sitä virusta edes tarvitse." Hetken kuluttua zombin poistumisesta ala-aulasta alkoi kuulua kiljaisuja, korinaa ja kohta sen loputtua sekalaista ölinää, ja pian Abyssoksen luokse marssi kaksi siivoojaa ja kourallinen opettajia zombieiden muodossa. "Loistavaa", myhäili Abyssos. "No", sanoi Abyssos nyt armeijalleen, "asettukaa asemiin ja napatkaa jokainen, joka eteenne tulee, oli mies nainen taikka lapsi! Heistä on tuleva uuden armeijani ensimmäinen rintama taistelussa pelinvarastajien hegemoniaa vastaan!" "Häphähphäpäptitähpätpätptätpäthäpäti-häpäti-häpähää!" kuului rivistöstä.

Eipä aikaakaan, kun koko koulun henkilökunta ja oppilaat olivat Abyssoksen zombiarmeijan jäseninä. Ne kiersivät ympäri Valkeakoskea – jotkut leiriytyivät jopa lähipaikkakunnille – ja tartuttivat zombieviruksen yhä useampaan kohtaamaansa, mutta niiden päätehtävänä oli etsiä ihmisiä, joilla olisi joitain yhteyksiä Nintendoon. Pian eräs zombie löysikin miehen, jolla oli nukkainen ruskea takki ja antiikkisten silmälasien kehystämissä silmissä suppea katse. Mies tuotiin Abyssoksen eteen ja pakotettiin polvistumaan. Abyssos istui pikapikaa rakennetulla valtaistuimellaan Valkeakosken Lukion ATK-luokassa (lukion hän oli julistanut linnakseen ja tukikohdakseen) ja esitteli dramaattista poseeraustaitoaan parhaimman bofferinsa kanssa. Abyssos katsoi miestä nenänvarttaan pitkin ja lausui: "Nintendo on saanut minut vihastumaan ja suuttumukseni on hirveä. Myös sinä saat siitä kärsiä; sillä minä en ainoastaan kiroa, en manaa pahaa henkeä päällesi. Ei, minä en kysele pahoilta hengiltä, josko ne suostuisivat vainoamaan sinua! Täten minä asetan päällesi kirouksen vaivattomasti ja niin kuin kirousten herra vain sellaisen voi asettaa. Kaikkien niiden päällä, joita sinä rakastat, lepää minun ajatukseni raskaana kuin tuomion pilvi ja vetää heitä pimeään ja epätoivoon."

Myöhemmin samana iltana tuo mies pakotettiin johtamaan Abyssos ja hänen kolmesta uskollisimmasta epäkuolleesta palvelijastaan koostuva joukkio salaista reittiä sisään Nintendon salaiseen tukikohtaan, jonka olemassaolosta vain harvat ja valitut olivat tienneet. Illansuussa viisikko lähti matkaan. He ajoivat salaiseen paikkaan, jossa maanalaiseen tukikohtaan johtavan kulkutunnelin ulkopää sijaitsi. "Mene edeltämme, lutikka!" käski Abyssos silmälasimiestä. Mies väänsi salaoven päällä olevan peitteen syrjään ja paljasti sen takaa oven, jossa olevaan laitteeseen hän syötti kulkukoodinsa. Ovi avautui kolisten ja niin alkoi matka salakäytävässä. Salakäytävä oli pitkä, hämärä, kostea ja betoninen, ja silmälasipäinen mies hikoili ahkerasti pelon kirvoittamia hikikarpaloita, kun Abyssoksen zombit tökkivät häntä vähänväliä aseillaan selkään.

Lopulta saavuttiin määränpäähän. Tunnelin päässä oli ovi, jonka silmälasipäinen mies avasi. Abyssoksen ryhmittymä nousi tunnelista pimeähköön varastohuoneeseen. Varastohuoneen sisältö koostui suuresta joukosta vastapakattuja pelejä, jotka Abyssos välittömästi tunnisti häneltä varastettujen ideoiden pohjalta tehdyiksi. "Jumaliste, meikä voisi olla rikas!" hän kihisi hiljaa sieraimet oikeutetusta vihasta väristen. Silloin läheisestä ovesta sisään astui hienoon asuun pukeutunut virallisen näköinen mies ja kauhistui huomatessaan varastohuoneessa olevan tunkeilijoita. Abyssos kuitenkin karjui zombipalvelijoilleen "NAPATKAA!!!" parhaaseen eeppiseen karjumisääneensä, ja nämä syöksyivät häpättäen pukumiehen kimppuun. Eräs zombeista oli näemmä turhankin virkaintoinen, ja löi keihään pukumiehen sydämestä läpi, eikä tämä ehtinyt ennen kuolemaansa sanoa muuta kuin: "Nhhgg... Te... kuulkaaerghblhhh... Sega... Sega!! Urrrgh." "Sega?", ihmetteli Abyssos, "Miten Sega liittyy tähän kaikkeen?" Ja sitten palaset loksahtivat paikalleen hänen päässään: Nintendo ja Sega olivat yksissä tuumin varastaneet hänen pelinsä, sillä Nintendo oli tiennyt, että ainoastaan Sonic the Hedgehog olisi tarpeeksi nopea pystyäkseen ryöstämään pelisuunnitelmat hänen huomaamattaan, ja oli siksi liittoutunut Segan kanssa! "Ne paskiaiset!" huusi Abyssos raivosta täristen. "Kostoni on oleva karmea!" hän julisti kuin taivaita (jotka olivat näkymättömissä paksun maa- ja betonikerroksen takana) uhmaten. Abyssos kääntyi ja komensi joukkojaan: "Takaisin päämajalle! Operaatio 66!" Suoritettiin taktinen vetäytyminen, ja zombit, Abyssos ja onneton panttivanki palasivat lukiolle.

Sillä aikaa usean kilometrin päässä hämärillä seuduilla tapahtui jotain. Useiden aarien alalta suomaata siirtyi sijoiltaan kuin jotain suurta nousi ylös rämeen turpeesta. Se oli Nintendon ja Segan yhteistyössä rakentama valtava laite, jota oli suunniteltu vuosikausia salaisessa maanalaisessa tunneliverkostossa. He olivat nimittäin saaneet selville Abyssoksen pelikoodeista hirvittävän salaisuuden: Kun koodit yhdistettiin toisiinsa tietyllä tavalla, saatiin ohjelma, jonka avulla oli mahdollista täydentää kauan puolivalmiina ollut mielenhallintasäteitä lähettävä massatuhoase. Laitteessa oli kuitenkin yksi heikkous - ilmastointiaukko. Abyssos ei kuitenkaan ollut vielä saanut tietoonsa laitteen olemassaoloa.

Abyssos ravasi päämajalla ympyrää pohtiessaan sotastrategiaa: "Tarvitsisin legioonittain sotilaita... ja erikoisjoukot nappaamaan sen sinisen siilin..." Hän käski zombipalvelijoidensa levittäytyä vielä aiempaakin laajemmalle alueelle etsimään lisää seuraajia, ja virittämään vakoilijoista saartorenkaan Nintendon salaisen tukikohdan ympärille, jotta fasiliteettia voitaisiin valvoa jatkuvasti.

Mutta sitten tapahtui jotain outoa. Abyssoksen toveri Leo heräsi Dungeons and Dragons Onlinen suloisesta fantasiatodellisuudesta oikeaan maailmaan. Hän katsoi ympärilleen ja näki ensi kertaa ihmeellisiä, uusia asioita: huonekaluja, sängyn, puolityhjän Coca cola -pullon, josta oli puolihuomaamattomasti siemaillut pelin huumaamana. "Huoh, onpas tyhjä olo", Leo huokaisi löntystäessään jääkaapille ottamaan ananasmehua, mutta sattuikin huomaamaan itsensä peilistä. "Mitä ihmettä", hän sanoi.

Peilistä Leoa katsoi laiha, lihaksikas ja komea nuori mies. Ällistynyt Leo hieraisi silmiään ja joutui epäonnekseen palaamaan julmaan todellisuuteen (tai ainakin melkein) - hän oli kuollut pelatessaan roolipelejä, mutta hänen henkensä oli säilynyt, joten hän oli muuttunut Lichiksi, aivan kuin WarCraft III -pelistä. Hän ehti vain hetken miettiä kuolemisen ja hengen säilymisen muodostamaa ristiriitaa, kun hänen käteensä aineellistui silkasta kylmyydestä, pahasta tahdosta ja vanhentuneesta HTML-koodista muodostunut hirveä miekka, Nörtinsurma. Samassa Abyssos rysäytti Leon asunnon oven auki ja astui sisään: "Leo, tarvitsen ap... Mitä HELVETTIÄ sinulle on tapahtunut?!" "Kas päivää, Abyssos", sanoi Leo. Hän alkoi selittää mitä oli tapahtunut; jos sinä, hyvä lukija olet jo unohtanut sen, voit lukea sen tuosta muutaman rivin verran ylempää (sinun kannattaa myös harkita, olisiko sinulla jotain mielekkäämpää tekemistä, kun lukeminen on jo ehtinyt muuttua noin passiiviseksi). Abyssos kuunteli jutun läpi, ja sanoi sitten mahtipontisesti: "Liity minuun Leo, jotta yhdessä voisimme palauttaa maahan oikeuden ja tuoda rauhan kaikille ohjelmoijille!" "No jaa", Leo totesi, "mutta ota sää tää miekka, mää oon kato Lich, en mikään Death Knight." Abyssos myöntyi ja otti Nörtinsurman. Siinä samassa hänen hiuksensa alkoivat liehua olemattomassa tuulessa ja hän tunsi ruumiinsa joka sopukassa miekasta säteilevän väkevänä väreilevän energiavirran; hänen silmänsä leiskauttivat ilmoille tulta ja tappuraa hänen huutaessaan: "Magna Mater! Magna Mater! Atys... Dia ad aghaidh ' s ad aodaun... agus bas dunach ort! Dhonas ' s dholas ort, agus leat-sa! Ungl... ungl...... rrlh... chchch...!!" Vaikutelman eeppisyyttä tosin vähensi hieman se, että tätä siansaksaa lausuessaan Abysson suu kramppasi ja hän päätyi yskimään noin puolen minuutin ajan. Yskimisen loputtua hän sanoi: "No, Leo, tule mukaani, päämajaani, että voin selostaa sinulle karmeudet, jotka minulle on tehty, sekä suuren kostosuunnitelmani koko laajuden." "Taas jotain katkeruutta ja tahtoa raiskata ja alistaa koko maailma?" kysyi Leo ilmeettömänä. "Ei suinkaan, vaan suurta vääryyttä on jälleen tehty minua vastaan. Mutta tällä kertaa höyhen katkaisi kamelin selän ja kameli potkaiseekin takaisin!" vastasi Abyssos.

Pienen motiiveista ja Biowaren peleistä väittelemisen jälkeen Leo suostui liittymään taisteluun Nintendon ja Segan liittoa vastaan. Ja niin marssivat kuolleiden kaupungiksi muuttuneeseen lukioon Tuonelan ja Kuoleman Herra, Kuolleiden Käskijä ja Koston Kylmä Koura Abyssos sekä Nörttien Valtias, Mustan Näppäimistön Komentaja ja Ananasmehun Armoton Juoja Leo; ja kaikki zombit olivat kokoontuneet riveihin heitä ylistämään, ja jotkut heistä olivat raidaneet musiikkiluokan ja soittivat yllättävän korkealla taidolla Darth Vaderin teemamusiikkia mustien mestareidensa sisään marssiessa. "No niin, tehdään toimintasuunnitelma!" huusi Abyssos. Niin kerääntyivät Abyssoksen zombeista kaikkein kompeteneteimmat yhdessä herransa sekä Leon kanssa suunnitteluhuoneeseen (ent. matematiikan luokka). Abyssos leväytti pöydälle valtavan kartan. Vikkeläjalkainen zombi toi hänelle mukillisen kaakaota vain saadakseen sen sisällön syliinsä ohjaaman, kalpean ja luisevan käden heilautuksesta. Abyssos aloitti: "No niin, aloitetaas sitten ihan perusjutuista. Tämä rasti tässä on päämaja. Ymmärsivätkö kaikki?" Sekalaista myöntelevää "häpläpläätä" kuului zombijoukosta. "Tämä toinen rasti on varapäämaja Oulussa", hän jatkoi, "se on piilossa ja sinne pakenemme, jos suunnitelmaamme uhataan joltakin taholta. Ainut vain, että sitä ei ole vielä rakennettu. Siihen tarvitsisinkin kolmekymmentä vapaaehtoista." Huone hiljentyi välittömästi. Abyssos huokaisi turhautuneesti ja sanoi: "Hyvä on. Minun on sitten valittava ne kolmekymmentä vapaaehtoista itse. Ei mukinoita!" Abyssos komensi kaikki kuuloetäisyydellä olevat zombit riviin ja kuljeskeli riviä edes takaisin leukaansa hieroen ja arvioiva katse silmissään. Silloin heidän keskuuteensa ilmaantui henkilö, jonka käytös (vähintäänkin) häiritsi Abyssoksen keskittymistä. "AAAAAAHAHAHAA!" hihkaisi tämä joku. Abyssos käänsi päänsä dramaattisesti tätä jotakuta kohti ja huusi: "SINÄ!" Ja kukapa muukaan siellä olisi ollut, ellei itse pahamaineinen nörtti ja noobletti, Max. Tuo Jyväskylän yliopistossa tietotekniikkaa opiskeleva majavahammas huusi: "Leo, sun piti eilen olla DDO:ssa! Atte on jo lvl 18 wizard!" Leo läpsäisi piikikkään rautahansikkaan peittämän kätensä naamalleen perileomaisessa facepalmissa samalla kun totesi perileomaiseen tapaansa: "Huoh..." Abyssos komensi zombiet saartamaan Maxin. Max kohotti puolustelevasti kätensä ja sanoi: "He-hei, kai tästä voidaan keskustella?" Kääntyessään poispäin Maxista Abyssos katsoi häntä alaviistoon tavoitellen silmillään ulospullistunutta vaikutelmaa ja tehden sellaisen liikkeen, jonka voisi tulkita näkymättömän viitan heilauttamiseksi. "Minä en neuvottele peelojen kanssa", Abyssos sanoi, "heittäkää hänet tyrmään!" "Lol", Max totesi, "Mä kuulun Anonymousiin. Te ette voi mulle mitään!"

Raivo kihisi Abyssoksessa.

Tarina 24

Kaikki alkaa eräänä pilvisenä ja painostavana alkukesän päivänä, jolloin Sankaritar on juuri saapunut Pohjois-Suomen matkoilta Porissa sijaitsevaan kotiinsa ja sulkee ulko-oven perässään. Hän katsoo alhaalla jalkojensa juuressa kyyhöttävää postikasaa ja toteaa: "ASDF!" "Millä kummallisella ja periaatteitamme uhkaavalla toiminnalla selviämme tällaisen posteljoonauskasan setvittelystä?!" kysyy Sankaritar turhautuneena. Hän yrittää ensi töikseen tarttua postiläjään, mutta kirjeitä lipsuu hänen sormistaan, jolloin hän turhautuu niin, että heittää käteensä jääneet postit päin eteisen nurkassa seisovaa vaaleanpunaista virtahepoa esittävää patsasta. "Ja sitten syömään!" hän hihkaisee äänellä, jonka odottamaton voimallisuus säikyttäisi heikkohermoiset, jos heitä olisi paikalla.

Sankaritar valmistaa sangen erikoisen aterian. Puolet lautasesta on nallekarkeilta näyttävän pastan, neljäsosa elävillä kastemadoilla terästetyn salaatin ja neljäsosa Heinz-ketsupin peitossa. Sankaritar parantaa asetelmaa entisestään sotkemalla kolmasosan pastasta ja puolet salaatista ketsupin kanssa, ja syö koko seoksen suurella nautinnolla. "Esafg soikoon!" hän hihkaisee ruoasta kylläiseksi tultuaan, "tämä ateria oli niin hyvä, että sitä täytynee suositella Nikki Sixxillekin!" Niinpä Sankaritar siirtää olemuksensa tietokoneen ääreen. Hän tiedustelee yhteisöpalvelun kysymyspalstalla Nikki Sixxin yhteystietoja, mutta ihmiset nauroivat hänelle ja sanoivat: "hän on makeaa viiniä täynnä".

Lopulta turhautuneena Sankaritar menee Nikki Sixxin fanisivustolle ja kirjoittaa siellä sijaitsevalle foorumille viestin otsikolla Viesti Vapauden Valkeasta Maasta itselleen Nikki Sixxille (MUUT ÄLKÖÖT LUKEKO!!!!!!):

»TERPPA! Tahdomme suositella sinulle, huoranpenikka, Hyvää Annosta, johon kuuluu: kastematoja, salaattia, nallepastaa ja paljon Heinz-merkkistä ketsuppia (joka Stuttgartissa valmistetaan, kuten Herra käski tehtävän). Sen kun syöt niin kasvat isoksi ja reippaaksi pojaksiiasASjfahhtseghtsjetgsejhkS+09?=XDXXDDDDDDDDDDDDDASDADAdsdadasaasd

P.S. Älä väitä Meille että puhut vain jotain sveitsiä etkä siksi meitä ymmärtäisi, Me tiedämme, että valhettelet.»

Myöhemmin samana päivänä, hieman iltabrunssin ja freskomaalauspuhteiden jälkeen, Sankaritar saa sisäisen varmuuden siitä, että hänelle on lähetetty sähköpostia. Hän menee tietokoneensa luoksi ja käynnistää sen suoritettuaan ensin asiaankuuluvan loitsun, jonka turvin häijyt virvatulet pysyvät poissa sähköstä, jolla Sankarittaren kone toimii. Hän avaa sähköpostinsa ja kokee yllätyksen.

Sähköpostiviesti ei ole Nikki Sixxiltä. Viestin lähettäjä -kentässä lukee "Salainen ihailija". "Jännittävää!!!!!!!" kiljaisee Sankaritar ja ihmettelee sitten itsekin, miten sai tuotettua niin monta huutomerkkiä puhuttuun lauseeseen. Hän avaa viestin. "Vuorokausieni valo", alkaa viesti. "Et voi kuvitellakaan, kuinka kiinnostunut olen sinusta. Tavatkaamme läheisessä puistossa huomenna kello kaks." "Oiiih, miten upe-ata!!!" Sankaritar hihkaisee. Hän rupeaa laittautumaan välittömästi, eihän salaiselle ihailijalle voisi näyttää kuin parhaat puolet. Hän penkoo lipastostaan esille vesiväripensselit, akvarellivärejä ja purkillisen kuivuneita ananassiivuja. Perinpohjaiseen laittautumiseen kuluu melkeinpä tunnin verran aikaa (josta 45 minuuttia menee sohvalla retkottamiseen ylösalaisin ja televisiokanavien selaamiseen randomisti yrityksessä luoda hupsuja sanamiksauksia televisiossa esiintyvien puheista).

Yhtäkkiä Luoma ryntää paikalle. Hän pääsi sisään, sillä hän arvasi Sankarittaren ovelan ulko-oven avaimen piilon (tervetuloa-maton alla). "Voi ei!" Sankaritar kiljahtaa järkyttyneenä. "Luomaonruma, luomaonruma, luomaonruma!" hän alkaa huutaa palosireenin kaltaisesti. "Hauska nähdä sinuakin", Luoma tuhisee, "minulla on tärkeää asiaa." "MJÖTÄÄÄÄÄÄH asiaaah?" Sankaritar maukuu Idania imitoiden. "Tuo ei varsinaisesti ole tilanteeseen sopivaa", Luoma sanoo väsyneen oloisena, kulmiaan kurtistaen, "on tapahtunut murha." Sankaritar hengähtää dramaattisesti ja sanoo: "Wautsiwau! Tarkoittaako se, että me lähetään kaksistaan exodukselle Ecyptiin??" Luoma katsoo Sankaritarta kuolemanvakavasti silmiin ja sanoo: "Kuuntele minua. Alexandra Nice on kuollut." "Mitä??!!!! Nytkö on viimeinenkin Mukavuus maailmasta kadonnut???!!" kysyy Sankaritar kauhistuneena ja miettii samalla, voiko päivä enää tämän pahemmin pilalle mennä. Sankaritar tarttuu viereisellä pöydällä olevaan Aleksandr Koltsakin kuvaan hakien siitä turvaa tällä kriisinomaisella hetkellä. "Kaimasi mänj, Aleksandr, siis itke, itke, oi! Joor neimseik, joor neimseik!!!!" vollottaa Sankaritar. Luoma yrittää rauhoitella itkevää Sankaritarta, mutta ei pärjää siinä kovin hyvin. "Ää-älä itke... Tai itke pois vaan, se helpottaa. Laittaisinko Smithsiä soimaan, jos se auttaisi? No ei se kyllä auta, sehän vain pahentaa tilannetta. No, ehkä Röyhkää? Jaa, ei taida Röyhkälläkään olla tähän tilanteeseen sopivia kappaleita. Tai ehkä on, en nyt vain satu muistamaan. Pitäisi vain koluta hänen tuotantoaan läpi taas pitkästä aikaa. Ei kun odotas, eihän minulla ole levyjäkään mukana... Entäs nuo sinun levysi sitten... Ääh, tunnet ne varmaan itse paremmin, ja niissä on varmaan paljon paskaakin joukossa, kun eivät ole sataprosenttisesti minun suosikkejani kuitenkaan. Tai siis ei varmasti ole paskaa yhtään, koska kunnioitan ja palvon sinua jossakin määrin, ja sellainen sokaisee tällaisilta asioilta. Mitähän horisen? Lohduttaahan tässä piti. Niin, älä itke, älä. Tai siis... äh." Sankaritar tirauttelee viimeisiä kyyneleitään Luoman söpötyksestä välittämättä, ja sanoo sitten: "Mitä me tehään ettei kaikki maailman Aleksandrat ja Aleksanterit mene samaa tietä kuin tämä viaton sielu??!" "No", sanoi Luoma, "tietysti jos Nice poeroi CRM nowonäyttelijänä päätyi eri loppusijoituspaikkaan kuin Koltsak, jolle saattoi taivaspaikka urotöistään sentään napsahtaa, silloin he ikään kuin olisivat menneet eri tei-" "Samaa tietä, samaa tietä!" huudahtaa Sankaritar, "Aleksanterinkatu Kuuteentoista!" "Hyvä on, hyvä on, sinne siis", sanoo Luoma katsellen jalkoihinsa, ja jatkoi sitten lujemmalla äänellä: "mutta siinä ei ole kaikki, mitä tahdon kertoa sinulle." Sankaritar höristi korviaan kuin olisi ollut hevonen (sen harjoittelemiseen oli kulunut pitkä aika, mutta hänen mielestään se oli vaivan arvoista).

Tarina 25

Eräänä aivan tavallisena tiistaipäivänä ryömin Renfield Angstersteinin rakkaudella kasvatetussa ja huolitellussa selkäkarvapöheikössä. Vastaani ei tullut yhtäkään kaltaistani. Olin siitä iloinen, sillä minä satun olemaan melko syrjään vetäytyvä ja yksin viihtyvä syyhypunkki. Yllättäen kuitenkin iso hyttynen laskeutui eteeni. Se oli rappioelämää elävä yksinhuoltajaäitihyttynen, jolle oma henki ei ollut erityisen kallis (kaikki hyttysnaiset muutamaa erityistapausta – joista kaksi tunnen henkilökohtaisesti – lukuun ottamatta ovat samanlaisia), ja sen hengitys haisi aivan helvetin pahalle. "Alta pois, turhake!" huusi hyttynen, "tää on mun paikka, kun mä kerran tähän laskeuduin!" "Jahas, jahas", totesin terävästi. "Että painu vaan helvettiin siitä", hyttynen täydensi. Tästä tulee ihan paska tarina. No totta helvetissä tulee, jos taas aletaan trollata tarinassa - joten palataan kiltisti aiheeseen tai kärsitään Bandemoniumin tulet. Sanoin hyttyselle: "Kuulepas nyt, tämä on kyllä nimenomaisesti minun selkäkarvapöheikköni, on ollut siitä asti kun isäni minut tänne lapsena jätti." "Ottaja saa pitää", tiivisti hyttynen filosofiansa ja huitoi minua tuntosarvellaan samalla kun alkoi kitata isäntäeliöni verta. "Kuules nyt", sanoin, "tuolla on ihan hyvä häpykarvoitus asumatonna." "Missaat pointin", kuului yllättäen ääni takaani, "hyttysiä ei kiinnosta karvat vaan paljas iho."

Takanani karvapöheikössä ei seissyt kukaan muu kuin Ford Prefect. Olin lentää yllätyksestä persukselleni, ja kun lopulta sain ääneni takaisin, kysyin: "Mitä ihmettä sinä täällä teet?" "Katsotaanpa", sanoi Ford pyyhkiessään pölyä hihoistaan, "niin, greipit olivat loppu ja päätin tulla hulluksi. Joten nyt luulen olevani ötököiden kansoittamassa selkäkarvapöheikössä." "Onko se totta?" minä kysyin, "Ehkä minäkin sitten vain luulen olevani ötökkä." Ford ei liiemmin eksistentialistisesta hämmennyksestäni piitannut, vaan kysyi ympärilleen vilkuillen: "Onko täällä missään giniä?" "Ehkä tuolla häpykarvoituksessa on jotain", minä sanoin, ja olin nyt täysin varma siitä, että en ollutkaan ötökkä, niinkuin olin aikaisemmin luullut. "No, siinä tapauksessa ole hyvä ja näytä tietä", sanoi Ford Prefect.

Johdatin Ford Prefectin häpykarvapöheikköön, joka paljastuikin hyvinkasvaneeksi trooppiseksi viidakoksi, jonka laitaan oli pystytetty salakapakka. Fordin silmät rävähtivät isoiksi ja hänen kasvoilleen levisi hymy. "Fruudia", hän tokaisi ja siirsi itsensä pisteestä A (eli aiemmasta sijainnistaan) pisteeseen B (eli kapakan edessä olevalle baarijakkaralle) yllättävän suurella nopeudella niin ruhjuiseksi avaruusliftariksi. Silloin mäsähti. Taivaasta tippui alas erittäin suuri ja erittäin hämmentynyt ryhävalas, joka sattui rysähtämään suoraan salakapakan päälle. Sen sijaan sen vierellä tippunut persiljaruukku ei maahan mäsähtäessään tuntenut hämmennystä, ainoastaan syvää vihaa. Ford Prefect kömpi esiin valaanruhon alta ja loihe lausumahan: "Hemmetti! Ja juuri kun olin saamassa juttua aikaiseksi viereisellä jakkaralla istuneen tytön kanssa!" "Niinkö luulit?" kuului kuolemaisillaan olevalle, mutta yhtkaikki huvittuneelle naisihmiselle kuuluva ääni jostain ryhävalaan alta. Ford suoristi nuhjuista takkiaan, mulkaisi valaan suuntaan ja sanoi minulle: "Koska juomismahdollisuudet näyttävät uhkaavasti pienentyneen olemattomiin, näyttää pahasti siltä, että minun työni tällä planeetalla on kutakuinkin ohitse." Hänen sanoessaan tämän tunsin toivon aallon pyyhkäisevän ylitseni. "Voinko tulla mukaan?" kysyin kainosti mutta kiertelemättä. Ford kohautti olkapäitään ja totesi: "Miksei. Onnistunen järjestämään kyydin meille kahdelle pois tältä pallolta." Sitten hän sanoi pari käsittämätöntä sanaa kohdistamatta niitä – siltä minusta vaikutti – varsinaisesti kellekään. Silloin kuitenkin tunsin yhtäkkiä kuinka atomini reväistiin sijoiltaan ja telesiirrettiin johonkin minulle tuntemattomaan paikkaan, joka hätäisesti ja sekavissa päin muodostetun ensivaikutelman perusteella oli aika pimeä ja haiskahti öljyiseltä. Maaperä koostui jostakin, joka vaikutti suunnattomalta silakkapihviltä. "Missä helvetissä me olemme?" sain kysytyksi. "Eräässä universumin parhaista mestoista", Ford sanoi hilpeänä. Käänsin itseni pystyasentoon nykyisestä, varsin epämukavasta ylösalaisesta mukkelismakkelisasennostani. Katselin ympärilleni – näkyi pelkkää sumeaa. "Ei tämä minusta näytä mitenkään hirmukovalta menomestalta", totesin.

Tarina 26

Kauan sitten kävi niin, että Mahtavat kokoontuivat keskustelemaan eräästä perin tärkeästä universumin kohtaloa koskevasta kysymyksestä. "No niin, kokous alkaa nyt, klo 15:45 normaaliaikaa, ja sille on varattu aikaa kaksi ja puoli tuntia", aloitti Ci Absolutio. "Kollegat", avasi puheenvuoronsa Lady Yoko, "lienette selvillä universumin tasapainoa uhkaavasta ongelmasta." "Joo", sanoi Universum Majora saatuaan huulensa taskumatistaan irti. "Paljon häiriöitä Voimassa ja sen sellaista", hän sanoi ja täydensi lausahdusta väpättämällä kättään epämääräisesti. "Sinä et ole taaskaan lukenut teille etukäteen jakamaani tiedotetta", Yoko sanoi sapekkaasti. Universum Majora puolusteli: "Oli kuule aika vaikeeta kohdistaa katsetta niihin helvetin pikkuruisiin kirjaimiin." Lady Yoko huokaisi syvään ja sanoi sitten: "Onko kukaan edes tietoinen koko tilanteesta?" Nigel, joka heitteli koristeellista tikaria pöytään toisella kädellään ja suki hiuksiaan toisella, sanoi tylsistyneellä äänellä: "Anna kun arvaan: Joku jätti taas kulkuneuvonsa sakkopaikalle viimevuotisen pokeriturnauksen aikaan?" "Haluaisin muuten muistuttaa ERÄSTÄ henkilöä varsin mittavista viime vuoden pokeripeliin liittyvistä veloista.", huikkasi Ilkka Sysimetsä ja tivasi Nigelia Tulisella Katseellaan. Valon Herra kiillotti kolmemetristä miekkaansa antaumuksella ja mulkoili epäilyksen katse silmissään pöydän yli Nigelia, ja sanoi sitten: "Minä olen aina sanonut, että pitäkää silmällä sitä, joka pimeydestä nousee. Olisitte piru vie kuunnelleet, niin ei oltaisi tässä sotkussa." Samassa jokin kilahti. Nuori kettu oli laskeutunut tylsistyksissään pöydän alle ja oli löytänyt sieltä jotain sangen erikoista.

Tarina 27

Eräänä sunnuntaiaamuna Hjassan äreänä ja krapulaisena. Hän sängystään ja ulos makuuhuoneesta. Hjassanin päätä pahasti. Hän vettä hanasta ja sen kurkustaan alas. "Saatana kun paha olo, ja minunhan piti tänään kaikki naapuruston kissat", hän valittavasti. Silloin ulkoa kummaa ääntä. "Kuka perkele siellä oikein?" Hjassan samalla kun seinältä nuijan. Hjassan ulko-ovelle, ja sen hitaasti. Oven takana vielä hyvin pimeää, sillä aurinko vielä. Hjassan oksennusta yöastiasta vessanpönttöön. "ASDFSDF! Kohta minä joka ikisen pikku penikan, huligaanin ja äitiään paskiaisen jos he eivät tänne heti paikalla!", hän pimeyden keskelle. Silloin hänen kasvoihinsa jokin. Se lapio. Hjassan raivoissaan. Hän lapioon ja sen äkäisesti pimeyteen. "AAAAAGH!" joku pimeydestä, jolloin Hjassan. Hän askeleen taaksepäin ja: "Kuka siellä?" Vastausta ei. Hjassan. Pimeydestä rapinaa, ja sitten hetkeä myöhemmin tukahtunut ähkäisy. Hjassan perinpohjaisesti, ja vitut koko jutulle. Hän takaisin sisään ja oven kiinni perässään. "Kaikenlaisia urpoja sitä maailmassa", hän. Hän keittiöön. Keittiössä infernaalinen siivo. Siellä eilen puuro-orgiat. Hän kraanasta lasin vettä ja sen kurkustaan alas yhdellä kulauksella. "Hitto, kun en muista, että minä ja B14 vai emmekö", hän valittaen. Hän, että hän televisiota, koskapa jo hereillä.

Aamu-TV:ssä ärsyttävä-ääninen juontaja maata uhkaavasta katastrofista. Viinan hinnat niin kovassa nousussa, että se kohta koko maasta koska kaikki viinaa niin paljon nyt kun sitä vielä. Hikisen presidentin puhe kansalaisilta malttia, mutta eri puolilla maata levottomuuksia. Hjassan päätään ja: "Onneksi minä samanlainen idiootti kuin jotkut pirun hamstraajat." Mutta silloin hän jotain, ja hänen naamansa saman tien kalpeaksi. Tätä hän juuri, ja nyt liian myöhäistä.

Tarina 28 - Tarinaprojekti dö Pala elämää ja puolikas kuolema edishön

Monia ihmeellisiä tarinoita kerrotaan siitä, mitä on tapahtunut niille, jotka seuraavat nuoren ketun viitoittamaa tietä; tässäpä niistä yksi.

Eräänä varsin tavallisena, sapekkaan tunkkaisena sunnuntaina kirjastotoimenjohtaja Harri Kanahka veteli hirsiä kattohuoneistossaan. Hän unelmoi toisenlaisesta, vapaammasta elämästä, jollaiseen hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut ollut varaa. Häntä myös risoi se, että lähes kaikki pitivät häntä puisevana nahjuksena, vaikka hän tiesi sisimmässään olevansa oikeasti ihan mainio, huumorintajuinen ja karismaattinen tyyppi, jonka vain ei annettu toteuttaa itseään. Miksi oikeastaan ei annettu – niin, se oli tarina, jota joku ulkopuolinen olisi saattanut pitää jopa humoristisena. Olipa nimittäin niin, että kerran lapsena Harri oli osallistunut erääseen kilpailuun. Kyseessä oli runonlausuntakilpailu, ja Harri oli todella panostanut suoritukseensa. Hän oli kuluttanut peräti useita iltoja lukien suurten runoilijoiden teoksia, aina Claudius Laureliuksesta Teppo Servantoon asti, opiskellen runouden tekniikoita. Ja lopulta suuri päivä oli koittanut. Hän oli astunut odottavan yleisön eteen kädessään kauan ja hartaudella valmiseltu runonsa. Runo kuului näin:

"Oi sä roikalemainen mato,
mi' maata palkatta madat,
ja Ozymandiaan kohtalo
jonka viisaatkin jakavat
ei sua pahemmin hetkauta
– mut tyttökaveris on rinnoiltaan lauta.

Julminta paholaista julmempi on sydän ihmisen
vanhat laillani on taivaat, myöntäkää!
Rinnastani repäistä itseltäni voisin sydämen
ma seisoisin viitta päälläin syysmyrskyssä jumalat kiroten
miks' siis mun vain ainoona pitäis
sitruunoida nukuksivien nukkujoiden kaa?"

Tarina 29

"Aleph", sisko sanoi toistamiseen itselleen. "Alpha", intti hänen sisäinen äänensä edelleen vastaan. Hän käänsi laattaa uudelleen ja hymähti. Laatan alapuolelle oli kaiverrettu kirjain. "No tuota sinun ei ainakaan pidä miettiä", huomautti sisäinen ääni kuin olisi sormellaan osoittanut ja silmiään esimerkillisen auki pitänyt, "se on P". Kaiken aikaa olin minä pysynyt hiljaa ja seurannut tätä keskustelua sivusta, mutta nyt näin tarpeelliseksi puuttua asiaan.

Otin olohuoneen puolella seisovan lipaston päältä sapelin ja haavoitin nopealla liikkeellä siskoa syvästi olkapään ja kaulan väliin. Verta valui matolle, jonne se muodosti ison tahran. Syöksyin siskon huoneen puolelle, kurotuin nappaamaan parvisängyltä antiikkivaasin, ja rikoin sen hänen päähänsä. Posliininsirpaleita sekoittui vereen. Sisareni nosti katseensa minuun vihaa täynnä ja sanoi: "Tästä sinä, Jyrki, et pääse vähällä." Hän ojensi kätensä tarttuakseen takan päällä roikkuvaan pitkämiekkaan. Huomautin, että on säälittävää turvautua aseeseen, jonka nimi näyttää kielioppivirheeltä, ja naurahdin ärsyttävästi, kuten minun on tapana. Sisko sivalsi minut pitkämiekallaan kuoliaaksi, ja fyysinen minäni oli jo suostumaisillaan elintoimintojen lakkaamiseen, kun yllättäen keksin keinon välttyä moiselta kohtalolta. "Vannon uskollisuuttani, Valheen ruhtinaat", sanoin hiljaa koristen, "antakaa minulle elämä, ja minä vannon tämän olevan viimeinen kokonaan rehellinen steitmenttini ikuna. Kautta kakkuloitteni, minä loikkaan." Silloin lattiaan aukeni useita ammottavia railoja, joista löi ylös sinisiä, vihreitä ja purppuraisia liekkejä kipinäsuihjuken kera, ja jostain alhaalta kuului massivinen, syvä-ääninen nauru.

Sillä aikaa asunnon ulkopuolella poliisi sanoi toiselle: ”Oikeinhan minä muistin! Kataisten asunto. Metelin perusteella sieltä ei kyllä kukaan sovussa ulos tule, murretaan ovi kolmannella. Yksi, kaksi, kolme!” Ovi räsähti rikki ja palasia lenteli ympäri eteistä. Mutta juuri poliisien astuttua he tipahtivat railoon, ja kaikkialla kaikuva nauru vain voimistui. Railoista nousi poliisien sinne pudottua pian ylös revittyihin poliisin univormuihin tälläytyneitä otuksia, joiden kuvailu sanallisesti on hyvin vaikeaa, mutta yhtä kaikki aion sitä yrittää. Ensinnäkin niissä oli reikä. Toisekseen niillä oli erittäin ruman ja epäkäytännöllisen näköiset hampaat, jotka sojottivat niiden avoimista kidoista kukin mihinkin suuntaan. "Luukkin kuut, pois", lohkaisi yksi niistä tovereilleen saaden hörähtelyä osakseen, ja sanoi sitten minulle tuimemmin, murahtelevammalla äänellä: "no niin, kuulut meille, raggari. Lähdetääs Pekkarisen luo." "Pekkarisen luona Niinistökin odottaa", lisäsi toinen. "Niinistö? Oi voi. Minä luulin, että sillä olisi edes vähän selkärankaa, ainakin enemmän kuin minulla", sanoin jo hieman parempivointisena, "ei olisi Saulista uskonut, että Kepuun liittyy. Mitenköhän tälle maalle vielä käy tätä menoa? Ei kun tosiaan. Ei minua kiinnosta. Näyttäkää tietä." Oliot johtivat minut alas railon laidalla olevia metallisia kierreportaita pitkin. Sieltä täältä syöksähteli kipinöitä ja muuta asiaan kuuluvaa. Portaiden alapäästä alkoi pitkä käytävä, jonka varrella oli koko joukko ovia, joihin oli kiinitetty kylttejä, jotka kertoivat, mitä kunkin oven takaa löytyisi. Eräässä kyltissä luki Mauri Pekkarinen, ja juuri tuon kyltin koristamaa ovea kohti oliot minua marssittivat; jostakin notkelmasta seuraamme liittyivät myös Kari Peitsamo ja Pelle Miljoona, jotka kertoivat, että heidät oli kutsuttu Pekkarisen asuntoon viihdyttämään siellä loisivaa seuruetta musiikillaan. Eräs otuksista koputti ovea, ja pian se avautui. Oven takaa kimppuumme hylkytteli pikkuruinen mytty, joka räksytti raivoisasti. "Paikka", kuului kuitenkin pian ääni oven takaa, "nämä vieraat on kutsuttu." Mytty lakkasi räksyttämästä ilmeisen haluttomasti ja palasi takaisin soppeensa, ja mytyn poistuttua huoneuston ovelle saapui Mauri Pekkarinen naamallaan omahyväinen virne. "Jaahas, sitä ollaan kypsytty valmiiksi, sanoisinko, kepulipelin pelaamiseen", Pekkarinen sanoi ja nauraa hörötti omalle mukasukkelalle sanailulleen. "On valpurinyö, Mara leikkiä lyö!" huusi joku ohi pyrähtelevä pikkudemoni. Pieni mytty urahti uhkavasti nurkasta, ja pikkupiru paineli hiljaa mutisten takaisin omaan työhönsä (mikä se sitten olikin). "Käykää toki peremmälle", sanoi pekkarinen, ja niin astelimme hänen perässään salonkiin, jossa kohtasimme Paavo Väyrysen ja Sauli Niinistön. "Jyrki, Jyrki", sanoi Niinistö surumielisesti, "olen pahoillani. Et varmaan olisi uskonut minunkin löytyvän täältä. Luulisi minulla sentään olevan edes vähän selkärankaa, ainakin enemmän kuin sinulla. Valitettavasti kuitenkaan ei." Pekkarinen sulki oven ja asettui paikalleen työpöytänsä taakse, ottaen vakavan mutta sopivan rennon asennon ja näyttäen kaikin puolin omahyväiseltä.

Tarina 30

Ja vannoimmehan kieltäymyksen valan äskettäin. En sentään saattaisi näin äkkiä kääntyä toisille teille. Noh, siinä hän joka tapauksessa nyt makasi verissään ja itkeskellen. Heitin pesäpallomailan nurkkaan. "Heh heh, nyt susta tulee vähän mieleen se yks Ramonesin kappale", ilkkui Pete, joka on kusipää ja jonka pyytämistä avuksi aloin jo katua. Peten takana väijyi mystinen varjo, jonka huomasin sivusilmällä, mutta päätin vittuillakseni olla kertomatta hänelle. Pete potkaisi uhriamme vielä kerran, ja ynähti sitten halveksivasti. Sitten häneen osui. Se oli jokin pieni, nopea ja musta.

Se oli B14. B14 ajatteli ensin sanoa jotain lystikästä tilanteeseen liittyvää, mutta koska hän juuri tuolla samaisella hetkellä keksi omasta mielestään varsin nokkelan aforismin, hän laukaisikin ilmoille sen. "SEIS!" huusi joku. Kellotornin varjosta hyökkäsi möykkäävä mustaan kaapuun pukeutunut ihminen. Hän sohi ympäriinsä niin holtittomasti, että onnistui kaatamaan huonetta valaisseen jalkalampun nurin. Huoneessa oli yhtäkkiä pimeää kuin Luciferin anaalikaviteetissa. Tuo ei ollut varsinaisesti miellyttävä vertaus. Ihmiset kirkuivat ja törmähtelivät toisiinsa; sitten jostakin kuului täysin ennenkuulumattomalla murteella lausuttu anekdootti. "Teejä mökki kuulukki sittä ny meekäläeselle! Ka ku et o köljö issäntä verrois maksana!" Mitä ihmettä tämä olikaan! Samassa tarina huomasi, että sen juoni rakentuu pelkistä huonoista deus ex machinoista yksi toisensa jälkeen ja teki itsemurhan.

Onk tää sit loppu ny? Ehkä, ehkä ei. Kuka voisikaan sen tietää ja vielä vaivautua vastaamaan? En ainakaan minä. Mutta minäpä tiedän. Vitun hippi, sut... hukutetaan!! Vereen!!

Tarina 31

Se oli ikimuistoinen päivä. Sinä päivänä nimittäin ensimmäinen ihminen asetti jalkansa Marsin kamaralle. "Tää on ihan vitun skeidaa", hän totesi. NASAn johto ei pitänyt tästä lausunnosta. NASAn johto räjäytti. Niin, mitä Nasan johto räjäyttikään? Sitä ei moni tiedä, sillä asia kiinnosti melkein kaikkia yhtä paljon kuin kilo paskaa. Marsilaisetkaan eivät erityisesti pitäneet lausunnon sävystä. He tappoivat em. ensimmäisen ihmisen.

Samaan aikaan Nasan johdon päämajaan saapui kolme maahista, jotka työnsivät rullilla liikkuvaa teepöytää ja julistivat kovaan ääneen fantasiakirjallisuuden olevan paskaa. Nörtit huusivat kauhusta kuullessaan Maameren tarinoiden juonen olevan selviö ja Tolkienin olevan taidoton paskahousu. Teepöydällä oli köytettynä ja suukapuloituna alaston haltia. Kyseinen kiihkoa kohottava näky jäi kuitenkin Nasan johdolta huomaamatta, sen verran heillä oli tekemistä maahisten jyrkkien ja täysin ennenkuulumattomien, pelottavien mielipiteiden sulattelussa. Arvovaltaisten tiedemiesten käpertyessä sikiöasentoon itkemään maahiset aloittivat todellisen operaationsa. He ottivat taskuistaan esille pienet keltaiset laitteet. Laitteet piipittivät äänekkäästi, mikä aiheutti suurta vitutusta. Laitteissa oli pienet punaiset napit päällä, eivätkä maahiset pelänneet painaa niitä. Yksi maahisista laski tasaisella äänellä kolmeen, ja sitten kaikki maahiset painalsivat leveät näppinsä punaisille napeille; siinä samassa kaikki huoneessa olleet muodot vääristyivät aivan käsittämättömiksi ja lattialle ilmestyi hirvittävä syöveri, joka nieli huoneen irtaimistoa itseensä minkä ehti. Koko joukko Nasan työntekijoitä katosi aukkoon.

Esther Summerson katsoi kädessään olevaa pelikorttia täynnä vihaa. "Patajätkä, mitä vittua?" hän älähti. Hän heitti kortin pöytään vihaisesti ja marssi ulos peliseurueesta katkeruutta täynnä. Ulkona hänen silmänsä alkoivat pyöriä villisti. Silmistä sinkoili kaikkialle lasersäteitä. Esther alkoi kasvaa ja oli lopulta jo kerrostaloin korkuinen. Hän karjui raivoisasti. Estherimme kohotteli jalkojaan vimmaisen liikkeen valtaamana, päätyi kaupunkiin, ja alkoi wotaninraivollaan katkoa rakennuksia ja polttaa ihmisiä katseellaan. Kaikki kaupungissa olivat kauhun ja hämmennyksen vallassa, koskapa eivät tienneet mistä Esther oli näin pahasti hermostunut.

Myöntäkäämme se; tämä tarina on täysi susi. Sudet eivät kuitenkaan liene niin kamalia eläimiä kuin mitä monet luulevat. Niistä pitää sentään... Tuomas Holopainen ja... öö... niin. Suosioon ja pitämisiin perustuvat argumentit eivät kuitenkaan ole koskaan olleet kovin vankalla pohjalla, joten siirtykäämme argumentum ad verecundiamien parista vakaammalle tarinankerronnan pohjalle. Susissa on hienoa se, että... srsly, jelppikää nyt vähän. Siten kuin ovat ihmiset ihmiselle susia ja sudet ihmiselle petoja, ovat susi ja ihminen yksi ja sama, rusina ja toinen rusina, joka on sama rusina kuin se ensimmäinen, ja täit ovat pyhässä sodassa satiaisten kanssa, ja näin on aina ollut ja näin on aina oleva... vai onko? Olkoon jos on ollakseen. Minä pelkään sinua liikaa. Pelko ei loppune pelkäämällä. Pelkäämme maailmaa joka kaukana jossain pelosta vapisee. Vittu loppuu se Hassisen koneen lyriikoiden ryöstöviljely! Mutta kun rappiolla on niin hyvä olla.

Vakavoitukaamme. Solja Aliisa, sinun on valta, voima ja kunnia. Äläkä saata meitä kiukaaseen, vaan päästä meidät Dohasta. Missä ovat mystiset portaat, jotka viisi vuotta sitten näin selvemmin kuin oman käteni nyt? Kellarissa varmaankin. Oksettaako? Tulee yö ja avaruus. Yöstä syntyy olento.

Tarina 32

Kaikki kuolleet ovat humalassa sateen alla, sateen, joka on ruskea ja vanha pudotessaan kovin oudon hautausmaan ylle Lofooteilla; parast'aikaa tikittää kaukainen kello arkkujen sisäpuolten suojissa, arkkujen, jotka ovat Lofoottien vaivaisten. Vain yhdessä arkussa on jotain elävää, liikkuvaa, tuon tikittävän kellon muodossa. Jossakin etäällä soi tekno. Vaimeana siellä siintävät nuo Kristuksen viisi haavaa DJ Möögänin "Bax in Traxin" raiskatessa pyhiinvaeltajan korvia. Maartenin saappaissa hölskyi kylmä sadevesi; hän oli matkalle lähtiessään vannonut, että riisuisi jalkineensa vasta perille päästyään. Maartenilla oli muutenkin tapana vannoa kaikenlaista vain tahtoaan koetellakseen, eikä se aina osoittautunut kovin fiksuksi. Tänä päivänä moniin asioihin olisi kuitenkin tuleva muutos.

Tarina 33

Joskus tuota planeettaa katsellessani kuvittelin sille kasvot ja ajattelin samalla, että se on joku, joku joka vielä nukkuu.

Tarina ∞ eli Tarina, joka ei lopu

Katso: Tarinaprojekti/Tarina ∞

Henkilökohtaiset työkalut

sl
דומיין בעברית  דומיין  דומין  תוכנה לניהול  קשרי לקוחות  CRM, ניהול קשרי לקוחות  דומין בעברית  פורומים  ספרדית  גיבוי